| lauantai 21. maaliskuuta 2009 |
| Reissusuunnitelmia ja parhaita muistoja |
Hellurei ja hellät tunteet! Anni ei oo jaksanu jatkaa tekstitystä niin minäpä tässä vähän kirjottelen reissailukaipuussani ku oon niin menonkelekassa :-) Kovalla tohinalla siis suunnitellaan seuraavaa reissuamme mutta ajakohta on vielä parin kuukauden heitolla epävarma. Annille passais vähän paremmin joskus elokuussa ja ite olisin valmis jo kesäkuun lopulla ku työsoppari loppuupi ja oon taas vapaa ku taivaan lintu. Rahan kera. Ah,nannaa.
Suunnitelmia meillä on tällä hetkellä kehkeytynyt kolme kipaletta; A) roadtrippi Yhdysvalloissa lähtien New Yorkista, josta ostetaan joku autonrämä ja huristellaan sillä jonkinmoinen raundi, B) normi reppureissu Argentiinaan, Uruguaihin ja Brasiliaan ja C) jos rahaa on niukasti niin sitten otetaan joku auto, mieluiten paku, alle ja lähetään tutustumaan Eurooppaan lähemmin. Couch Surfingia olis tarkotus mahollisimman paljon tehdä, säästäähän sillä selvää rahaa. Couch Surfingista löytyy lisää asiaa sivuilla http://www.couchsurfing.org/tips.html
Se on jännä kuin sitä aina löytää ittesä kattomasta Aasian reissun kuvia, kuuntelemasta reissubiisejä ja muistelemassa mahtavia kokemuksia tien päältä. Reissaus jos mikä vei mun sydämen ja sitä jatkan niin kauon ku meikäläisessä henkiriepu pihisee!
Emmi haikaa ja kuittaa. Te jotka olette reissun päällä nyt, olkaa onnellisia! |
posted by shady ladies @ 11.00  |
|
|
|
| perjantai 6. maaliskuuta 2009 |
| Brittipaskaa,tatskaa ja shoppingia. |
Osteltiin siis Siem Reapista bussiliput Bangkokiin. Bussi oli tapansa mukaan aikataulusta jonninverran (n1h) myöhässä mutta mehän Annin kanssa töksötettiin odottelemassa jo hyvissä ajoin guest housemme raflassa. Syötiin aamupala ahmimalla ku luultiin että kyyti tulee iha just hakemaan meitä guest housemme pihalta (meille kerrottiin tuktukista joka hakee meidät itse minivanin luokse), mutta siinä sitten ruuan jälkeen vielä lähemmäs puoli tuntia ootelleena alettiin jo ihmetteleen. Raflan ihmisetkään eivät tuntuneet olevan moksiskaan meidän odotusajasta. Lopulta joku ukkeli sano että kyyti on guest housen ulkoportin luona ja siellähän se oli; iki-ihana vanha valkoinen minivani!
Porukka kyydissä oli melko nuorta, mieleen jäi lähinnä 3 bimbobrittimuijaa jotka oli edellisiltana olleet juhlimassa Siem Reapin yössä vähänkin liian lujaa. Tyttöset asettelivat nätit takamuksensa takapenkkiin, mikä oli sinänsä huono ajatus rapulatilassa, koska kambotzalaiset tiet tunnetustikkaan eivät ole mitään sulotasaisia. Tytöt oli vielä bilevaatteet päällä joten mikäs siinä ku alkaa vaihtamaan paitaa, poistamaan meikkejä ja harjaamaan+sen jälkeen lakkaa suihkuttamaan hiuksiin pysäköidyssä ja kuumassa pikku kotterossa. Tämä kaikki vielä tapahtui kauhean kikatuksen ja illan tapahtumien selostuksen säestäessä toimintaa. Minun ja Annin sympatiat ei ollu kovin kohillaan tyttöjen pahanolonvalitukseen, kun kuski käski meidät kaksi istumaan tosi hyvään penkkiin auton edessä jossa oli jalkatilaakin aivan mahtavasti, niin lähinnä kuunneltiin supatuksia takapenkiltä vahingoniloisina.
Myöhemmin samaan kyytiin nousi kaks (ilmeisemmin brittimuijaa), jotka istuivat etupenkkiin kuskin viereen. Tyväret vaikuttivat ihan järkeviltä juttujen salakuuntelun perusteella mutta sekin yhteisymmärrys loppu siihen ku muijat pokkana vetää tupakit askista "NO SMOKING"- kyltin edessä ja alkaa tupruttelemaan MINIvanissa. Ikkunaa tytöt aukaisivat sen 3cm ja luonnollisesti kaikki savut tuppautuivat auton peräosaan jossa ihmiset kakoivat tukehtumisen partaalla. Kuski mulkkasi tyttöjä vihaisena muttei uskaltanut puuttua asiaan englanninkielen puutteen vuoksi. Apukuski huusi että kaikki ikkunat auki ja niin ajeltiin kuoppaista hiekkatietä pitkin kaikki auton ikkunat auki, eikä pölissy YHTÄÄN. Kymmenen minuuttia kuluu ja sama toistuu uudestaan. Ikunoiden jatkuvan aukomisen johdosta auton ilmastointi menee rikki. Ihmiset istuvat hiestä märkinä tupakansavun ja tiepölyn sankassa ilmassa. Kaikkia vituttaa. Myös brittityttöjä, jotka ottavat vitutustupakat ja pistävät rösseliksi...
Loppujen lopuksi apukuski sai sanottua tytöille että tupakointi autossa ei millään onnistu kun ilmastointi alkaa kusemaan. Tämän ohjeen saatuaan tytöt polttavat tupakkinsa noin 40 minuutin välein. Tämä on yks niistä syistä miksi ainaki minä vihaan brittimunapäitä. Ne on vaan niin saatanan tyhymiä. (Alko oikeesti tätä muistellessa iha ottaan pattiin.) Tuli eka pitkä pysähdys ja mentiin syömään. Ikävä kyllä paikka taisi olla ainut matkanvarrella oleva, koska ihmismäärästä päätellen raflassa oli kaikki päivän Siem Reapista lähteneet turistit. Ruuat tilattiin ja niitä odoteltiin tunti. Oltiin viimisten joukossa tosin Anni sai ruokansa ennen mua ja ehti syödä sen. Minä olin asiakkaista kaikista viimeisin ja sain sen saatanan ruuan take awayna autoon. Mikäs siinä, alashan tuo meni vaikka auto pomppi ku mikäki.
Vihdoin saavuttiin rajalle Poipetiin. Passintarkastusrutiinit meni yllättävän sutjakasti ohi eikä Thaimaan puolella tarvinnu edes kauon odottaa minivania Bangkokiin. Ja voi, kyllä pojat huomas sen että ollaan Thaimaassa. Tiet oli jotain niin ihanan tasaisia peiteltynä rakkaalla asfaltilla. Liikennevaloissa kuskit pysähtyivät ja lähtivät liikkeelle vasta vihreillä. Ihanat Seven Elevenin piippaavat ovet. Ilmastointi pelas. Kaikki oli hyvin. Ja törmättiin lähietäisyydellä Annin kanssa ladyboihin. Huomas todellaki tulleensa Thaimaaseen... Jouduin lähes etupenkistä vaihtamaan paikkani lähes takapenkkiin erään tytön pahoinvoinnin takia. Istahdin nätin tyttösen viereen mutta hetkonen.. Anni heitti heti kommentin suomeksi että ompa tuolla sun vieressä istuvalla tytöllä jännä ääni. Itekki järkytyin hieman ja aloin silmäkulmasta tutkailemaan tilannetta; miehen kädet, miehen varpaat, ei tissejä, leveämmät hartiat ku naisella. Jep, mieshän se oli. Tai poika. Ei niistä ota selvää. Mikäs siinä, antaa kaikkien kukkien kukkia vaan vai miten se oli.
Bangkokiin päästiin onneksi aikataulusta edellä, vielä valosan aikaan. Käskettiin kuskin nakata meidät Khaosanin laitamille ja lapsittiin siitä sitten meidän Bangkokin vakipunkkaamispaikkaan My Houseen. Käytiin suihkussa ja lähettiin syömään ja vilkuilemaan vähän kaikkia ostokelpoista tavaraa. Palattiin kämpille ja Anni simahti jo siinä kaheksan aikaan illalla, edes Changilla en saanu sitä houkuteltua ylös sängystä. Itse olin odottanut Changia jo niin kauon että lähdin lähelle guest housea meidän vakiraflaan yhdelle. Heti ekaksi tuttu tarjoilija kysy että mihin olin jättäny mun vaalean kaverin. Jes, meidät muistetaan täällä! Tilasin norsukalijan ja istuin lukemaan Tarua sormusten herrasta. Puoli tuoppia juotuani tajusin että rivit alkaa pomppimaan silmissä. Ei vittu, alko muka jo päihtymään! Tais sattua meikän kohalle se 12% Chang pullo. No, yks puteli kuiteski riitti ja hilpeänä kävin siinä kotimatkalla kysymässä tatskahintaa lähistöllä olevasta tatskaputiikista. Suht kova hinta oli mutta ei kehannu tinkiä ku tatskasta on kyse. Tosin ehkä tinkaaminen niissäkin asioissa on suotavaa Thaimaassa..? Lupasin mennä seuraavana päivänä leimattavaksi.
Seuraavana päivänä herättiin suht ajoissa ja aamupalan jälkeen lähettiin shoppailemaan. Käytiin kattoo Bangkokin suurmarketti jossain päin keskustaa, jonne ajeltiin bussilla. Sen jälkeen käytiin ostoskeskus MBK:ssa josta ei meinattu osata ulos ku se oli niin järkyttävän kokonen. Huh. Tatskan kävin ottamassa ja hyvää jälkeä tuli. Itse tatskaajahemmo ei osannu puhua englantia mutta sillä oli homokaveri siinä joka selitti kovastikkin enkuksi meille kaikkea. Täppäämisessä meni noin tunti ja sen jälkeen lähettiin evästään ja osteleen vielä tavaraa.
Reissu meni aivan liian nopeasti. Suomessa oli kiva olla noin viikko ja sitten tuli kamala kaipuu takasi Aasiaan, eritoten Kambotzaan. Aasiaan mennessä en kokenut erityistä kulttuurishokkia mutta heti takasi Suomeen tullessa alko ihan masentaan. Kaikki on harmaata paskaa ja ihmiset on paskoja ja ei oo mitään värikästä. Kaikki on kallista. Mutta onneksi nyt alkaa kohta lumet sulamaan ja kesä tulemaan ja kesällä me Annin kanssa lähetään taas reissunpäälle ;-) Siitä Anni kertokoon enempi.
Emmi kuittaa Aasia ikävän merkeissä. Kiitti Anni reissusta, nettituttavuudetki voi näkkyy olla huipputyyppejä! ^-^ |
| posted by shady ladies @ 9.11 |
|
|
|
| maanantai 2. maaliskuuta 2009 |
| Temppelimuisteloita |
Syvä anteeksipyyntöni viimeisimpien blogitekstien pienehköstä viivästymisestä! Kirjotellaan nyt kuitenkin vielä, että jää jotain luettavaa vuosienkin jälkeen..
Matkan jälkeen meillä oli Emmin kanssa sellanen tahtojen taisto siinä kaiken hiljaisuuden keskellä, kun kumpikin oli ajatellut kirjottavansa heti piakkoin, kuhan toinen vaan bloggailee ensin. Tottakai me sitte tajuttiin, että molemmathan tässä ajattelee samoin, muttei koskaan puhuttu siitä muutaku lyhyitten "pitäiskö kirjottaa plokiin?" -vihjausten muodossa. Samaa jatkui kunnes Emmi sitte vihdoin päätti rustata viimeisiä seikkailuja ylös. Anni kuitenkin pysyi visusti hiljaa kaikessa laiskuudessaan. Se ei vaatinu ku 2 kuukautta ja yhden pitkän, työttömän ja tylsän maanantain, jollon olin sitte jo puol kolmeen mennessä selannu kaikki mahdolliset nettisaitit ja kasvokirja -profiilit eikä jääny enää mitään muuta jäljelle ko melkoneharharetki.
Alotetaan nyt sitte siitä mihin Emmi jäi, tais olla Siem Rieppi. Huonolla muistilla en ees muista yksityiskohtia, jotenki kutistan kertomusta hippasen.
Elikkä Phnom Phenissä toistamiseen yövyttyämme herättiin hiukkasen kärttysenä. Siinä sitte bussilippujen ja -aikataulujen kanssa kiehahti ku olis vielä pitäny mennä keskusmarketilta tuliaisiaki ostaa. (Anteeks Emmi.) Ensin ei ollukaa ollenkaa aikaa ja sitku oliki, ni eihän sekää sitte yhtään kivaa ollu. Emmi raahas mut väkipakolla aamuisen trafiikin läpi marketille, jossa sitte käytettiin sitä "mee sää pohjoseen, ni mää vaik etelään" -taktiikkaa. Nyt siis ensimäisen kerran jouduttiin turvautumaan ero-politiikkaan, mut eipä sitä kauaa kestänykkään ku Anni vasta yhden kojunurkan kiertäneenä jo etti Emmin ja myrskypilvet haihtu. Tinkailtiin Khmer -huiveista, laukuista ja kengistä tovi, kunnes juoksujalkaa riennettiinki jo bussiin ja jatkettiin viimeiseen kamboodian etappiimme.
Tie Siem Rieppiin oli paras mitä koko Khmerien maassa oltiin nähty, mutta perille pääseminen ei tuntunut niin hohdokkaalta bussin jättäessä meiät pienelle, autiolle ja hiekkaiselle alueelle, jonka ilmoitettiin olevan päätepysäkki. Ainoa vaihtoehto oli taas heittäytyä tuktuk -kuskien armoille ja uskoa kaikki niitten päättömät höpötykset hienoista guesthouseista. Jonku jäpikän kanssa sitte tehtiin diili, että se heittää meiät majapaikkaan pienellä rämällä kopperollaan. Saapuessamme Memoryyn, tarjos heppu tietysti heti seuraavaa diiliä, nimittäin matkaa Angkor Wattiin.
Olihan meiän pakko Angkorissa nähä ees seuraavan päivän auringonnousu, kunnei me samaisena daagenina jaksettu lähtee kattelee sen laskuu. Lyötiin kättä toisensa päälle huomisesta tapaamisesta Memoryn edessä aamulla kello 5. Tää oli pientä iskuu mein unirytmille, sillä normaaliin päivärytmiinhän kuuluu herätys puolelta päivin ja päikkärit. Nyt meillä oli kuitenki koko ilta vielä aikaa etsiskellä tutun tutuillekin huiveja, meinaan kaikissa väreissä ja törky hintaan! Siem Rieppi oli kyl meinaan aikamoinen turistimekka. Kaikki oli tehty länsimaalaiseen makuun sopivaks, ettei vaan naapurin raflan asiakaskunta olis kooltaan suurempi ja väriltään vaaleempi.
Seuraavana aamuna voi että sitä ketutusta. Jumankeuta että pitää mennä lupaamaan jotain niin päätöntä, että sen seurauksena täytyy laittaa kello puol viideks herättään! Se ei ollu meinaan ollenkaa kivaa tän meiän kuskin tullessa aamulla (yöllä) ilosesti vastaan huutelemaan huomenia dollarit silmisä. Mehän maksettiin sille meinaan vielä ekstraa tästä kurjuudesta. Jaksettiin eteenpäin siinä toivossa, että se lopulta olis kuitenki sen arvosta. Ja kyllä seki sitte vähä lämmitti sydäntä ku ohitettiin mopedillamme ne hullut, jotka sinne PYÖRÄILI. Kuin aikasin ne oikeen joutu nouseen?
Saavuttiin tuktukkeja pursuavalle aukealle, josta raahauduttiin temppelialueen kuuluisimmalle temppelille, meinansa _just siihen_ Angkor Wattiin. Oli pimeetä eikä oikeen nähny mitään, joten lampun valossa kömmittiin niiden yli-innokkaiden törppöjen seurassa temppelin sisäpihalle, josta oli tarkoitus seurata mölliäisen nousua kivikasan takana. Istuskeltiin siinä rappusilla muita kommentoiden. Ilma alko pikkuhiljaa kirkastumaan, ja ku ilman apuvälineitä näki jo suhteellisen hyvin, muodostui mieleemme kysymys siitä, että eikö jokinmoista valonlähdettä tulisi näkyä jo taivaalla. Eli eiks aurinko nouse idästä ja laske länteen? Eiks toi oo itä mis on tollanen järkyttävä pilvimassa peittämässä kaiken taakseen ja eiks toi vastakkainen ja täysin pilvetön puoli oo sit länsi? EI JUKOLEUTA. ONKS TÄÄ NY TÄSÄ?! Sisäpiha oli pian täysin valaistu, eikä me loppujen lopuks nähty auringosta vilaustakaan.
Vihaisina ja katkerina käytiin vielä vähä katsomas itse temppeliäki. Olihan se ihan kiva ja onhan se aika uskomatonta, että ihmiset muinoin ilman apuvälineitä on tehny murikoista tälläsen palatsin. Mut me ollaan herätty puol viideltä ja meit ei nyt kiinnosta. Mentiin syömään.
Hiukan ruoasta reippastuneena päätettiin lähteä seuraavalle murjulle, joten nyt pitikin vain ettiä käsiimme meiän kuski. Ongelmaksi kuitenkin muodostui ensinnäkin se, että niitä tuktuk kuskeja oli siellä ihan sikana, ja toiseksi se, että ne kaikki khmer -tyypit on ihan samannäkösii. Voitiin lopulta huokasta helpotuksesta, kun viereemme kaasutteli näistä kaikista tyypeistä tuo tuttu jäpikkä, jolla oli kultanen koristekuvio siinä tuktukin penkissään. Hypättiin kyytiin ja jatkettiin Bayonille kattelemaan lukuisia kiveenhakattuja kasvoja. Kun nää naamat oli tullu tutuiksi, matka jatku seuraaviin kohteisiin. Lukuunottamatta Ta Prhonia (tuota Lara Croftin kuvauspaikkaa, joka muuten oli ältsi hieno!), lopuille tyydyttiin antamaan hyväksyvä käden heilautus ja käskettiin kuskin jatkaa matkaa. Yhdessäkin oli tuhat ja sata porrasta, jotka ois pitäny kavuta ylös. Olis vaan kuitenki tullu paha mieli nähdessä niitten kumaraisten japanilaisten kapuavan kävelykeppiensä kans ketterästi huipulle asti; me tuskin puoleenkaan väliin.
Taisinki mainita siitä tämän tietyn tuktukin kunnosta ("pieni rämä koppero"), jolla me seikkailtiin. Se ei tehnyt kotiinpaluusta yksinkertaista, kun pienen poksahduksen saaattelemana kuski joutu ohjaamaan vempeleen tienlaitaan pysäksiin. Öö, istuttiin siinä hiukan kiusaantuneena ku se rämpläs sitä mopoonsa. Kävelemäänkö tässä joudutaan? Perhana, oltais sittenki otettu ne pyörät. Noh, päästiin kuitenkin taas matkaan, kunnes kuului tuo tutuksi tullut poks. Uudestaan se teki samat korjaukset ja lähdettiin taas. Pitipä poiketa sitte jonku aika nuoren mopoekspertin luona korjauttamasa se, ja kaiken sen ajan me vaan istuttiin kärryssä ihmetellen. Voi poikarukkaa, ku se joutu noloissaan kinuumaan meiltä rahat ennakkoon, et sais korjauksen maksettua..
Musta se tosiasia, että Emmi kuvas sitä ponii siinä pihamaalla paljon innokkaammin ku niitä temppeleitä, kuvaa meiän Angkor Wat fiiliksia parhaiten. Kokemus oli sinänsä vaikuttava ja olihan se hienoo nähdä yks maailman ihmeistä omin silmin, mutta ahdistavan kotiinpaluun painaessa päälle kaikki vaan tapahtu ehkä vääränä päivänä, VÄÄRÄÄN AIKAAN ja väärissä tunnelmissa.
Siem Riepissä oli mukava viettää iltaa, ja sorruttiinki siellä hiukan länsimaisiin ruokiin, kun riisi ja nuudelit oli muutenki alkanu tekemään tiukkaa. Angkor päivän jälkeen oltiin uupuneita, mutta kerättiin voimavaroja sen verran, että varattiin vielä bussilippu Bangkokiin seuraavalle aamulle.
Emmi jatkakoon vielä viimeisista tapahtumista ennen Suomea ja sitten voidaankin paljastaa jo seuraavan matkan suunnitelmat!
Änni
|
| posted by shady ladies @ 5.18 |
|
|
|
| perjantai 9. tammikuuta 2009 |
| Viimonen känni-ilta Sihanoukvillessa ja pyrähdys Phnom Penhissä |
No NYT, vihdoin ja viimein yritän saada kirjotetuksi tätä reissublogin loppumatkaa. Ei jaksettu loppureissun aikana tätä päivittää enää ja se jäi roikkumaan ku vanhan ukon kalsarinpersus. Nyt _hieman_ myöhässä yritän muistella miten se loppureissu sieltä Sihanoukvillestä Phnom Penhiin menikään. Siem Reapista ja Bangkokista kirjotellaan taas kunhan jaksetaan :-D
Annin mahtavathyperriemukkaat synttäripirskeet sitten vietettiin Sihanoukvillessä. Vietettiin iltaa guesthouseamme melkein vastapäätä olevassa Utopia baarissa ja siellä tarpeeksi humaloiduttuamme siirryimme beachille kattelemaan menoa. Rannan baarit oli hiljaisuuden perikuvia edellis iltaisten Fullmoon partyjen takia mutta sinnikkäästi jatkettiin kuitenkin menevän mestan ettimistä. Kohta hokastiin että rannan vihoviimeisestä baarista kuului uskomaton teknojytke ja ranta oli täynnä ihmisiä. Edettiin lähemmäs ja korvamme erottivat khmer miesäänen teknojytkeen seasta, ei hyvä jumala, khmerteknoa! Edettiin yhä lähemmäs ja huomattiin pian olevamme ainoat länkkärit jumalattoman kokoisissa khmernuorison pirskeissä. Vähän siinä taidettiin ajatuksesta riemastua kun paikallisnuorison tanssiessa samassa tahdissa olevana massana (lähinnä huojuntaa oikealta jalalta vasemmalle ja takaisin yhdistettynä hento käsiliike kädet kyljissä) mentiin hyppimään tasajalkaa hurjasti käsiä heiluttaen nuorisomassan keskelle. Porukka katto eka vähän ihmetyksen ja pelonsekaisin katsein meitä mutta yhtäkkiä meille alettiin raivaamaan porukan keskelle kehää jossa sitten heiluttiin. Samaan aikaan porukka alko HURRAAMAAN meille(???!!?) Oli vähän kumma fiilis mutta onneksi paikallisia poijjankloppeja tuli meidän seuraksi rinkiin ja esittelivät meille vielä aivan mahtavan raputanssiliikkeen. Tämä liike lisättiin myöhemmin hienoon koreografiaamme jonka kehittelimme reissun aikana. Ikävä kyllä olimme hieman myöhässä, koska bileet loppuivat melkein heti ja ihmiset kaikkosivat omille teilleen.
Jatkettiin örvelöimistä takaisin kohti Utopia baaria vaikkakin välissä poikkesimme erääseen rantabaariin tanssimaan Oasiksen Wonderwall kappaleen joka oli meidän ehdoton reissubiisi. Tämän biisin kohtasimme mitä kummallisimmissa tilanteissa, esimerkiksi viimeisessä baarissa Van Viengin tuubailuiltana jolloin Annin varvas oli mennyt paskaksi tämä biisi alkoi yhtäkkiä soimaan baarin kajareista, tämä biisi oli meidän kovan fanituksen alla Paissa, tämä biisi soi Annin synttäreillä sekä paskan pitsan iltana Van Viengissä.
http://www.youtube.com/watch?v=FAPtTS0TYtU
Ilta loppui kuitenkin onnellisesti Utopia baarissa ja sieltä konkoiltiin hilpeänä humalassa takaisin kultaiseen kotiimme. Vartijan ohittaessamme sopotimme hänelle jotain typerää mutta sillä ei ole mitään väliä. Aamuksi meillä oli jo bussiliput ostettuna että lähetään kohti Phnom Penhiä mutta senhän arvasi että ei me siihen kyetty menemään. Noh, eipä siinä rahaa hävitty ku 4$ per perse. Ostettiin sitten rapulapitsojen jälkeen uudet liput seuraavalle päivälle.
Phnom Penhissä yövyttiin vaan yks yö, koska matka Sihanoukvillestä suoraan Siem Reapiin olisi ollut painajainen ilman väliyötä. Meidän oli tarkoitus mennä samaan guest houseen Phnom Penhissä missä oltiin aikasemmin mutta siellä oli suht täyttä ja tarjolla oli vain kalliimpia huoneita. Oltiin kuitenkin niin naatteja että otettiin eka huone mikä meille esiteltiin ja nakattiin rinkat pois selästä. Jonkinaikaa maattuamme sängyissämme huomattiin että perkele, katto on aivan mustana homeesta! Meikä meni pesemään jalat suihkuun ja suihkun hanasta tuli vain aivan miniminiliru vettä. Vessa ei vetäny. Huoneessa oli ilmastointi joka on pannassa. Voi ny vittu. Lopulta päätettiin että ei oteta tätä paska huonetta vaan lähdetään etsimään uutta. Se nyt vaan olis vähän noloa ku ehittiin jo luvata että otetaan se. Noh, fiksuina tyttöinä keksittiin sitten tämmöinen pieni peitetarina että minulla on astma. Mentiin takas respaan rinkat selässä ja sanottiin ettei voida ottaa huonetta koska katto on täynnä hometta ja mulla on astma (yritin samalla näyttää mahdollisimman ahdistuneelta ja huonovointiselta). Respassa olleet työntekijät näyttivät siltä että murhaavat meidät kohta joten lähdimme melko vikkelästi etenemään ulospäin. Aasiassa ihmiset eivät oikein tykkää jos rikot jonkun lupauksen, vink vink.
Palattiin siis takaisin keskipäivän kuumaan ulkoilmaan ja lähdettiin tallustaen etsimään lähistöltä guest housea. Eihän niitä mistään löytyny. Paitsi pari, mutta veikattiin että niissä pidettiin samassa bordelleja niin skipattiin ne. Yritettiin kattoa Lonely Planetista jotain guest house ehdokasta mutta ei siitä mitään tullu ku oli niin kuuma. Lopulta soitettiin Tontsalle ku seki oli Phnom Penhissä. Se neuvo meidät Okey guest houselle jossa ne oli Villen ja Jonin kanssa eläneet viime Phnom Penh reissulla. Otettiin sitten tukituki ja huristeltiin helpottuneina sinne. Oli meinaa kuuma. Ja nälkä.
Okay majatalo oli nimensä veroinen. Alakerrassa oli rafla ja siellä sai myös katsoa leffoja. Paikka oli aivan täynnä nuoria reissareita. Suihkun jälkeen lähettiin raikkaina syömään ja shoppailemaan sydämiemme kyllyydestä. Käytiin uudessa ostoskeskuksessa ja marketeissa jälleen kerran ja löytyhän sieltä ostettavaa. Päivän shoppailun jälkeen oltiin aika naatit ja ruuan jälkeen palattiin taas guest houselle nukkumaan. Seuraavana aamuna sitten jatkettiin bussilla Siem Reapiin mutta Anni kertokoon siitä hieman lisää. Kiitos ja hei, meikä kuittaa.
-Emmi
|
| posted by shady ladies @ 6.28 |
|
|
|
| keskiviikko 10. joulukuuta 2008 |
| Junttijengi Casinolla |
 Location: Sihanoukville, Cambodia
Itsenaisyyspaivat ja Annin eiliset nimipaivat on juhlittu ja reissuaika on lopuillaan. Enaa alle kaks viikkoa hyvaa peliaikaa jalella ja pitas vierailla viela Siem Reapissa, minka lisaksi Bangkokiinki pitas jattaa viela vahan shoppailuaikaa.
Tanaan kaytiin vahan alustavia shoppailuja keskustassa ja tarttu sielta jotain pienta matkaan. Ostosteltiin isossa paikallisessa market pleississa, josta loytyi aivan kaikkea naulasta kuivattuihin katkarapuihin. Shoppailusta teki vaativaa se, etta vaatteet on mitotettu aivan aasialaisten mittoihin eika niihin retkuihin tahdo kuka vaan lankkari mahtua. Taman voin kertoa syvalla kokemuksen rinta-aanella, kun eraasta pikku putiikista loysin vallan ihastuttavan hamosen. Kovasti halusin sen mahtuvan paalleni ja myyja vakuutteli etta kylla se menee samalla kun han yritti venyttaa hameen suuaukkoa isommaksi. Suostuin sovittamaan hamosta "sovituskopissa" (seinassa kiinni olevan verhon takana? ) ja tulin siihen tulokseen etta en ole yhta kaposta laatua kun sirot aasian tyttoset, hame meni paalle polviin asti johon se sitten jumahti. Se siita sitten. -_-
Eilisista Annin nimipaivajuhlista vois kertoo seuraavaksi. Oltiin tosiaan Annin kanssa olusella tuossa meidan guest housen (Monkey Republic Bungalows,kiva mesta) baarissa ku eras suomalainen reissuporukka kutsui meidat istumaan niitten poytaan. Siina sitten juttu lensi ja kalja hupeni, kunnes paatettiin lahtea laheiselle Casinolle. Muut oli kayny siella ennenki mutta Annin kans lahettiin lahinna uteliaisuudesta mukaan. Ku Casinon hienot valot alko lahestymaan alettiin miettimaan vahan meidan vaatetusta; kaikilla oli kulahtaneet sandaalit (ja Jarnolla tietysti hotellilta pollityt suihkuhuonelapykat) jalassa+siihen sitten joku juntti t-paita ja polvihousut. Noo, muu porukka lapsi vaan sisaan, metallinpaljastimen lapi ja pelihalliin. Se oliki janna paikka, ei yhtaan verrattavissa mihinkaan leffojen Casinoihin. Valaistus oli jumalattoman kirkas, asiakkaita ehka 2+me ja se hiljaisuus tuntu ihan korvissa. Ei mitaan musiikkia. No, ei se haitannu, kun kalja, tupakat, virvotusjuomat ja RUO-KA olivat kaikki ilmasia ja palvelu pelasi. Mikas siina oli ollessa : juotiin ilmasta kaljaa, syotiin jos tuli nalka ja siina sivussa yritettiin seurata pelia. Anni paljasti orastavan Ismo Laitelansa ja innostu pelaamaan Jarnon parilla dollarin Black Jackia. Lopulta Anni sai nuo hilunsa moninkertaistettua (16$), mutta saikin kateen vain puolet voitoista Jarnon kanssa sovitun sopimuksen johdosta. Oli ihan kiva ilta mutta piti lahtea kampille nukkumaan ku ilmaset oluset alko nousemaan turhanki hyvin paahan. Sen sanon etta ikina en ois uskonu loytavani ittea Casinolta...
Tanaan sitten mennaan elokuviin tohon toiselle puolelle tieta ja huomenna olis tarkotus lahtea paristelemaan ympari Sihanoukvillea motoilla. Suunnitelmat muuttu siihen malliin etta ollaanki taalla Sihanoukvillessa Annin synttareihin asti,hahaa.
Ei muuta ku terveisia tuttuille ja olkaa mukavia toisillenne.
-Emminen |
| posted by shady ladies @ 3.31 |
|
|
|
| perjantai 5. joulukuuta 2008 |
| Me rikolliset paratiisissa |
Heissulivei ja hyva Suomi 91v!
Me raportoidaan taalta Kambotsan rannikolta. Phnom Pehnista jatkettiin matkaa tosiaan Keppiin, jossa ei jaksettu viettaa ku yks vaivanen yo ja seuraavana paivana lahettiinki merelle. Hypattiin purteen ja seilattiin saarelle nimelta Rabbit Island. Kuulemma yksi Kambotsan rannikon kauneimmista saarista, ja silta se nayttikin. Lolloteltiin riippumatoissa, murkinoitiin ja harhailtiin ympari saarta. Main beachin lisaksi saaren toiselta puolelta loytyi yks jos toinenkin valkealla hiekalla, palmuilla ja turkoosilla vedella varusteltu ranta. Ai etta oli komiaa kerailla siella mita hienompia simpukoita paikallisten ihmetellessa meian suoranaista yli-innokkuutta naita kuoria kohtaan. Onneks meilla oli tata kaunista saarta kiertaessa mukana oppaana paikallinen poju Daa, jota ilman oltais eksytty meita ymparoivaan Lost -maiseen viidakkoon. Daa ei tosin osannu yhtaan enklantia, ja meian khmerinkielentaidot joutu koetukselle.. Outoa, mutta kylla siita jonkinmoisen keskustelun sai aikaan, vaikka tiesi vaan sanojen vene, mita kuuluu, kuinka paljon, terve ja vesi lisaksi numerot.
Nahtiin Kampot: 'ihan jees'. Sen jalkeen loydettiin kuitenkin meian paratiisi. Uskomaton paikka veden aarella, jossa paasee uiskentelemaan auringonnousussa, ja jos tuntuu tarpeeks villilta, niin voi kayda kokeilemassa palmuun kiinnitettya swingia. Anni uhmasi kohtaloa, ja paatti kokeilla moista.. Eihan siina tietysti hyvin kaynyt, kun ensin itse palmuun kiipeaminen oli suurenmoisen tyon takana ja kun tuli sitten aika roikkua itse swingissa, molskahti Anni jo koko huvin puolessa valissa jokeen, haha. Se nayttaa helpolta, nimittain palmun kiipeaminen, muttei se sita oo ku syliotteella yritat hinata ittees korkeemmalle kohti kookoksia..
Mutta tosiaan, taa paikka, jonka koordinaatit jaakoon kertomatta, on todellinen maanpaallinen paratiisi. Ilman muita punaniskoja me rentoudutaan suuren bambumajan lohoilytuoleilla, kaydaan vedessa laiskottelemassa tuubeilla ja nautitaan elamasta vuorien ja palmujen koristaessa maisemaa. Taalla saattaa vierahtaa paiva, pari tai tusinakin kun ollaan kerran vihdoin saavuttu meian seittamanteen taivaaseen.
Tanaan ja eilen paristeltiin pratkilla ympari provinssia. Kampotin luolien kautta vierailtiin uudestaan Kepissa,jossa ensimmaista kertaa jouduttiin virkavallan kynsiin. Siina huristellessa siniseen sonnustautunut veikko perhana hyppas eteen ja alko osottaa tien reunaa. Saman tien kiihtyi aivotoiminta: painaako kaasua vaan lujempaa jattaen pelkat COkakkoset sinivuokkojen seuraksi vai lainkuuliaisesti noudattaa ohjeita? Oltiin luettu Madventuresista, etta joissain tilanteissa kannattaa vetaa ohi vaan, kun nua korruptoituneet pollarit saattavat pelata pelkastaan omaan pussiinsa. Hermostuksissa painettiin sitten lopulta jarrua ja kurvattiin pientareelle.
Selvittiin 5000 rielin sakoilla per motskari. (Talla kertaa meilla oli mukana vaan 2 menopelia, kun me tyttaret vedettiin kakspaalla ja Tonilla oli omansa.) Yhteensa siis 10 000 rielia (2,5$) seka Tonin sormen jaljet Kambotsan viranomaisten haltuun. Matkalla takasin sitte huomattiin se huterasti pystyssa seisova "kielletty ajosuunta" -merkki ja uumoiltiinkin, etta sen verra kamaselta se 'liikennemerkki' naytti, etta olivatkoha herrat vaikka mahdollisesti maalanneet sen samaisena aamuna johonki palmunlehteen.
Nyt jatketaan matkaa salaiseen piilopaikkaamme, otetaan oluset ja mennaan lillumaan veteen jau! Huomenna lauletaan maamme suomea paikallisille, pidetaan ehka pikkujoulut ja Emmi uhraa viimeisen pyhan salmiakkitikkarinsa makuaisteillensa.
ohoy,
Ànn , Émm |
| posted by shady ladies @ 0.33 |
|
|
|
| perjantai 28. marraskuuta 2008 |
| Ekstremeurheilua tuktukin katolla |
Hellurei taasen. Don Detilta siis suunnattiin kohti Kambotzaa, Kratieta. Ostettiin liput Green Discoverylta hintaan 17$ per perse. Lahettiin botskilla kohti kuivempia alustoja jattaen taaksemme meille rakkaaksi muodostuneen saaren. Sielta jatkettiin minibussilla kohti khmerien maata ja Laosin rajalla maksettiin kuuliaisesti 1$ leimamaksu ollaksemme virallisesti ulostaununeet maasta. Itse Kambotzan puolella sitten ostettiin viisumit hintaan 20$ plus siihen sitten viela 2$ leimasta. Nain saavuimme matkamme kolmanteen ja viimeiseen maahan.
Tassa vaiheessa haluamme mainita tuosta kultaisesta karsivallisyydesta. Olemme jo oppineet, etta Aasiassa mikaan ei tapahdu ajallaan tai hyvin organisoidusti. Rajat ovat hermoheikkojen Akileksen kantapaa, silla kommunikointi viranomaisten kanssa, jonotus auringonpaisteessa ja muiden panikoivien turistien laheisyys saattavat aiheuttaa verisuonien katkeamisia. Tasta hyvana esimerkikina muuan ranskalainen cherie, joka ihan oikeesti vaan hajos kun joutu maksamaan yhen dollarin enemman kuin oli luullut. Voi sita huutoa ja moykkaa. Pitkapinnaisuus kunniaan!
Rajamuodollisuuksien jalkeen losahdimme minibussiin jolla koroteltiin Stung Trengiin. Siella evastettiin ja odoteltiin parisen tuntia ennen kuin paastiin jatkamaan matkaa. Me otettiin ihan lunkisti vaikka oli ihan helevetin kuuma ja vesiki oli lamminta, mutta talla kertaa eras englantilais-typykka kiehahti odottamisesta. Britit on ranskalaisten ohella ehka pahimpia rayhaajia.. Loppujen lopuksi bussiin sitten paastiin ja matkattiin Kratieen. Majoituttiin Star hotelliin yheksi yoksi, mutta vaihettiin sitten vahan parempaan viereiseen minimurkkujen takia (sangyssa,vaatteissa,vessassa,joka puolella..) Oleskeltiin Kratiessa kokonaiset kaks paivaa, kun eipa siella oikein mitaan ollut.
Koska aikataulu oli tiukka ja halu tien paalle poltteli takamusta, aamuvarhaisella innokkaasti sullouduttiin minibussiin, jonka maaranpaana tuli olla Sen Monorom, Mondulkirin provinssin paamesta. Tai nain me ainakin luultiin..
Kyseisessa minibussissa kohdattiin ensimmainen vastoinkayminen, kun siina small talkin ohella satuttiin kysymaan kanssamatkustajilta, etta mitas ne oikeen Sen Monoromissa, ja vastaukseksi saatiinkin: "Noo no, we're going to Don Det!" Paniikin iskiessa ensimmainen ajatus oli, ettei nyt heti haluta takasin Laosiin, ja ruvettiin karjumaan STOP STOPpia kuskille.. Kuski ei ymmartanyt. Matka joka tapauksessa jatkui, haluttiin tai ei, ja meidan onneksi matka tassa bussissa ei jatkunut kovin pitkalle, kun saavuttiin aukiolle eli eraanlaiselle 'bussiasemalle', jossa meita odotti...
Ihmisia pursuva tuktuk!
Oltiin vahan ihmeissamme, etta tuohonko meidan nyt pitaa ankeytya. Meille kannettiinkin vain kaponen istuinlauta ja viitattiin istumaan siihen. Lautahan tuli siis aivan tuktukin peraan niin, etta meidan piti istahtaa siihen hajareisin toisen jalan roikkuessa ilmassa. Nooh, ajateltiin, etta onpahan tamakin kokemus, ja pistettiin naamat hymyyn ja mieli avoimeksi. Ooteltiin siina kulkuvalineemme lahtoa ja samalla keksittiin erilaisia variaatiota kuinka pysya parhaiten kyydissa, kunnes kuski sanoi meille, etta menkaapa katolle. Otettiin tama kommentti tietysti eka ihan vitsilla, mutta tosissaan se perhana oli!! Ei kait siina muu auttanu ku kavuta kotteron katolle tavaroiden sekaan. Katolla istui meidan lisaksi myos poika seka vanhempi mies, jotka olivat jo ottaneet kotoisan asennon. Iskettiin persuksemme vasten tuktukin kaarevaa kattoa ja yritettiin tukeutua johonkin kiinteaan. Hankalaa tasta teki se, etta katolla oli vain 15 sentin korkunen "reunus", jonka reunan yli olisi helposti voinut keikahtaa sopivan mutkan sattuessa kohdalle.
Aluksi meita punaniskoja jannitti ihan suunnattomasti, mutta kyytiin alkoi ajan kuluessa tottua. Turhaan valitettiin siita vedosta muutamaa viikkoa aikasemmin, silla tuon menopelin katolla ilmastointi oli aivan omaa luokkaansa. Emmin naamataulu karahti tulipunaiseksi lukuunottamatta jattimaisten aurinkolasien suojaamaa aluetta silmien ymparilla: totesimme ilmastoinnin petolliseksi. Tama matka taitettiin puolessatoista tunnissa ja lopulta paadyimme kaupunkiin nimelta Snoul, jossa tarkoituksena oli vaihtaa kyydista toiseen.
Snoulissa meita odotti hiukan erilainen matkustusvaline, kun meidat ohjattiin tayteenahdatun pick up truckin luo. Tayteenahdattu taalla ei tarkoita vaan taytta, vaan se on jokaisen pienenkin rakosen hyodyntamista, mika lopulta tarkoittaa jotain suurta, huojuvaa ja pressulla peitettya kuormaa. Taalla ei olla niinkaan tarkkoja sidontatyyleista, tai muutenkaan ihmisten turvallisuudesta, kun lopputuloksena on 2-2.5 metrinen liikkuva linna, joka koostuu jos jonkin sorttisista tavaroista ja niiden paalla istuvista ihmisista. KYLLA, ihmiset (elavat yksilot) ihan oikeasti matkustavat korkeuksissa ilman minkaanlaisia turvavalineita. Selviytymismahdollisuudet ovat pienet, ellet pysty tarraamaan johonkin pysyvaan tuon ihmisia pursuvan paketin paalla. Emmi voi kertoa ihan kokemuksesta, etta se on aika rankkaa matkustaa, jos lahella ei ole mitaan kiinnipidettavaa osaa. Lihaksethan siina rupee kramppaamaan, kun koitat pysya 60 km/h vauhdissa kyydissa.
Okei, siis se oli matkustamista ensinnakin korkeuksissa, ihmisjoukkion lomassa, vaikealla alustalla seka suuressa vauhdissa. Ei siina kuitenkaan kaikki, silla tuo itse tie Snoulista Sen Monoromiin on sitten ihan toinen juttu. Meian oli tarkoitus tassa vaiheessa pyrkia keksimaan joku vertailukohde sielta pohjolasta, jotta pystyisitte kuvittelemaan tuon helvetinmoisen tien kunnon, mutta totuus on se, etta mitaan vastaavanlaista ei yksinkertaisesti Suomesta loydy. Pelkastaan adjektiivi 'kuoppainen' ei todellakaan kerro kuinka kuoppainen tama tie oikeastaan onkaan. Kaikkine tyomaineen seka omineenkin kuoppineen tama tie tekee matkaamisesta moninkertaisesti vaikeampaa. Luultavasti oltiin kuitenkin jokseenkin onnekkaita, silla uskotaan, etta aikaisemmin tama reitti on ollut vielakin huonommassa kunnossa, ja siksi tyomaat olivat ihan positiivinen naky. Oltiin matkustajajoukkion ainoat lankkarit ja meille se 6-7 tuntia tuntui hyvinkin pitkalta.. Jottei se matkustaminen raikkaassa ulkoilmassa tuntuisi liian mukavalta, alkoi loppumatkasta meidan onneksemme viela satamaan kunnolla vetta. Tahan asti oltiin viela pidetty mieli virkeana ja eletty siina ajatuksessa, etta onhan se hauskaa kokea jotain tallaista paikallista juttuakin, mutta siina vaiheessa edes kauniit maisemat eivat saaneet mielta positiiviseksi.
Sen Monorom oli mukavan pieni ja viihtyisa pieni kylapahanen kera ystavallisten ihmisten. Mondulkiri on Kambotsan kaukaisin ja asukastiheydeltaan (2 as./km2) harvimmin asuttu provinssi. Maisemat olivat mahtavia ja nakyma vaihtui aina paikka paikoin alavista kukkuloista tiheaan viidakkoon. Ilmat olivat tosin kylmat johtuen Kambotsassa vallitsevasta "talvesta". Haluttiin jatkaa matkaa kuitenkin mahdollisimman nopeasti maksimoidaksemme nahtavien paikkojen maaran. Tultiin tulokseen skipata talla kertaa pick up truck -kyyti, silla viime kerta oli sen verran antoisa. Oikeasti arvostetaan kylla tuota matkaa kokemuksena, mutta tiedattehan nuo tapaukset, joista on ylpea kun sen on tehnyt, muttei kuitenkaan haluaisi aloittaa sita uudestaan. Bookattiin siis ittemme Phnom Pehniin kuskaavaan minibussiin, joka sekin oli tietysti taynna, mutta ei ihan kuitenkaan niissa mittasuhteissa, joihin oltiin viime matkustuskerralla totuttu. Olipahan mukana matkassa vaihteeksi meidan lisaksi muitakin lankkareita.
Phnom Pehn oli vahan samanmoinen jarkytys meille kuin Bangkokkin aikoinaan. Tunne tullessa Mondulkirin vahaisen populaation lomasta tanne miljoonakaupunkiin on enemman tai vahemman sekava. Liikenteen vilistaessa kirjaimellisesti jokasuuntaan ja jokapuolelta, ihmisten huudellessa ympariinsa ja hajujen sekoittuessa toisiinsa kokemus on shokeeraava. Tavattiin meidan onneksi eras ranskalainen pariskunta, jotka ystavallisesti avustivat meidat eteenpain. Ilman heita oltais varmaan oltu aivan eksyksissa, kun ei oltu mitenkaan henkisesti tai muutenkaan valmistauduttu kohtaamaan Kambotsan hullunmyllya. Asutettiin ittemme kaupungin yhdelle suurimmista kaduista ja sielta kasin ollaan paasty kaymaan jo killing fieldseilla, S-21:sella, Royal Palacella, ja National Museumissa. Kaytiin jopa Wat Phnomin temppelissa rukoilemassa hyvaa onnea ja nahtiin Central Marketin loputtomat kojut. Kaupungin uudemmassa marketissa, Sorya marketissa, alkoi hiukan huippaamaan, kun vedettiin altsi kalliit pizzat kuudennessa kerroksessa Phnom Pehnin katujen vilistessa alapuolellamme.
Phnom Pehnissa meilla oli tosi hauskaa ja oli piristavaa vaihteeksi viettaa aikaa suurkaupungissa. Aikaa ei kuitenkaan ole hukattavaksi ja siksi huomenna jatketaan matkaa Kambotsan etelarannikolle Kepin kaupunkiin.
Lisailtiin myos kuvia, tsekatkaa ne perhana ei ollu helppoo ladata niita.
Nauttikaa siella lumesta (mekin ollaan taalla jo lauleskeltu vahan joululauluja aws),
Ana ja Eme |
| posted by shady ladies @ 1.44 |
|
|
|
|
| Blogiarkisto |
|
syyskuuta 2008
lokakuuta 2008
marraskuuta 2008
joulukuuta 2008
tammikuuta 2009
maaliskuuta 2009
|
| |
| About Us |
|
Name: shady ladies
Home: Kaukomailla, Poissa
About Me: unohtelevaisia, hajamielisiä ja hölmöjä outolintuja
See my complete profile
|
| |
| Rambler: Emmi |
|
Rambler: Emmi
Age: 20
From: Oulu, Finland
Email: weramble@gmail.com
About me:
Oon vähän hölömö ja huonomuistinen heppatyttö. Suuntavaistoa en omaa ollenkaan, juuri ja juuri oon Oulunkin oppinu tuntemaan reilun 3 vuoden aikana. Elokuvia katson paljon ja sen takia oon varmaan näin kalpia kokoajan. Kaverit sanoo että olen baariin menevä, kyllä mää oikeestaan itekki niin aattelen. Tykkään ottaa lunkisti ja nukkua paljon. Mulla on läski hamsteri joka on tullut omistajaansa, se tykkää kans ottaa lunkisti ja nukkua syömisen ohella. Reppureissailu vei sydämmeni.
|
|
| Rambler: Anni |
|
Rambler: Anni
Age: 19
From: Kokemäki, Finland
Email: weramble@gmail.com
About me:
Tottelen omaksi harmikseni myös nimeä Antti ja sen variaatiota. Älä yritä tavoittaa mua puhelimitse, sillä lupaan pysyä tavoittamattomissa
mm. hukkaamalla kyseisen kiusankappaleen jonnekin katvealueelle. Oon laiska ja saamaton aina siihen asti kunnes on viiminen mahdollisuus toimia, ja sillon
saatan olla yllättävänkin tehokas! Joskus (lausutaan [aina]) oon hajamielinen, unohtelevainen enkä suinkaan kauheen täsmällinen.
|
|
|
| Photos |
BANGKOK
CHIANG MAI
TREKKI
PAI
SLOW BOAT ja LUANG PRABANG
VANG VIENG
DON DET
SEN MONOROM
KILLING FIELDS ja S-21
PHNOM PENH
KEPPI
KAMPOT
SIHANOUKVILLE
SIEM RIEP
KAIKKI ALBUMIT
|
|
| Where at |
Current location: Kokemaki/Oulu, FINLAND
Next destination: Brazil?
|
|
